Politiikkaviikon blogi: Kun hopealuotia ei ole

Blogit 4.11.2021

Vihapuhe. Ensimmäisenä tulee mieleen sosiaalinen media. Systemaattinen ihmisryhmien demonisointi. Yksittäisten ihmisten maalittaminen, kunnianloukkaukset, tappouhkaukset.

Allianssin Sera Savolainen oli yhteydessä alkusyksystä ja kysyi, että voitaisiinko tavata ja keskustella siitä, miten vihapuheeseen voitaisiin yhteiskunnassa puuttua. Ajattelin, että wow. Toki voimme tavata, mutta onnea vaan tälle matkalle. Haaste tuntuu mahdottomalta.

Ei se sitä toki ole. (Tai optimistisen ihmisen on pakko ajatella näin.) Mutta yksinkertaista ratkaisuakaan ei ole. En ole erityisen kyyninen, mutta sen olen huomannut, että kärsivällisyytemme hakea poliittisesti laaja-alaisia ratkaisuja ei ole aina paras mahdollinen. Tämä on nähtävissä monenlaisten viheliäisten ongelmien kanssa. 

Itse ajattelen niin, että vihapuheen vastaisessa työssä erottuu erityisesti kolme eri asiaa, joista kaksi on (todella, todella lainausmerkeissä) helppoja ja yksi paljon moniulotteisempi.

Kun kirjoitan tätä, EU:ssa on käynnissä suuri keskustelu siitä, millaisia odotuksia voimme lainsäädännön keinoin asettaa niin sanotuille teknologiajäteille. Tämä on erittäin tärkeää. En ajattele niin, että sosiaalinen media tuottaa yhtään minkäänlaista käytöstä, mutta se on antanut kohtuuttoman helposti laajimman mahdollisen alustan disinformaatiolle ja vihapuheelle. Tiedämme, että esimerkiksi Facebookia on hyödynnetty demokraattiseen prosessiin puuttumiseksi ja kansanryhmän vainoamiseksi. Näillä toimijoilla, joiden markkina-asema on huomattava, on oltava vastuu siitä, millaista yhteiskunnallista kehitystä niiden avustamana ollaan tekemässä. On paljon hyvää – mutta on paljon huonoa. Facebook, siis Meta, pitää esillä sitä, miten se on toivonutkin lainsäädäntöä, joka ohjaisi toimintaa – sysäten siis vastuunsa poliitikkojen harteille. Eikä siinä mitään, säädetään sitten vain. Mutta tilanne ei tietenkään ole ollut tähän asti se, etteivät toimijat olisi voineet tehdä asialle itse mitään. 

Toinen aspekti liittyy kansalliseen tasoon. Tällä hetkellä tilanne on se, että vain todella pintaraapaisu sosiaalisessa mediassa esiintyvästä vihapuheesta johtaa mihinkään toimenpiteisiin. Yksilöt eivät joudu käytännössä kantamaan vastuuta omasta toiminnastaan millään tavoin. En näe niin, että ongelma olisi ensisijaisesti lainsäädännöllinen tässä, sillä meillä on jo nyt rikosnimikkeitä, joiden alle suuri osa vihapuheesta osuu. Kiihottaminen kansanryhmää vastaan, kunnianloukkaus, yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, uskonrauhan rikkominen. Ongelma on enemmänkin se, että viranomaisilla ei ole yksinkertaisesti resursseja tutkia näitä rikkomuksia. Usein kehotetaan, että vihapuheesta ja esimerkiksi tappouhkauksista ilmoitettaisiin poliisille. Selkeä viesti tällaista kohdanneilta ihmisiltä on kuitenkin se, että poliisin vastaus usein on, että ei ole resursseja tutkia. Jos haluamme, että meillä ei ole lainsäädäntöä vain näön vuoksi, sen valvontaan pitää aidosti suunnata myös resursseja.

Ja lopuksi haluan nostaa esiin vielä yhden näkökulman. Ja ennen kuin luet eteenpäin, tiedä tämä: Minä en puolusta vihapuhetta tai vihaa toisia kohtaan lietsovia ihmisiä. Jokaisen on kannettava vastuu tekemisistään ja sanomisistaan. Lieventäviä asianhaaroja ei ole, kun uhkaat toisen perhettä tai elämää, tai kiusaat toisen kyynelten partaalle puheellasi. 

Mutta mielestäni olisi tärkeää pysähtyä pohtimaan sitä, miksi vihalle on maaperää. Tämä ei ole kysymyksenä tai aiheena kovinkaan yksinkertainen. Se ulottuu nähdäkseni aina pienten lasten tunnekasvatuksesta työllisyyspolitiikkaan. Paljon on puhuttu yhteiskunnan polarisaation kiihtymisestä. Joillakin menee koko ajan paremmin, toisilla koko ajan huonommin. Minusta on selvää, että tällä on rooli myös vihapuheessa. Miten pitäisimme huolta siitä, että toivottomuutta ei synny? Sillä vihapuheen voima syntyy nähdäkseni ennen kaikkea siitä, että sille on innokas yleisö, joka sitten toistaa kuulemaansa, lukemaansa ja näkemäänsä – luoden yhä enemmän vihaa ympärilleen. Syventäen kahtia jakautumista. Luoden taas enemmän vihaa. Tämä on yksi suomalaisen politiikan isoista kysymyksistä, eikä pelkästään suhteessa vihapuheeseen vaan vaikkapa siihen, miten pidämme kaikki kelkassa ilmastonmuutoksen vastaisissa toimissa ja kaupungistumisen megatrendin keskellä.

Jos vihapuheen kitkemiseksi halutaan oikeasti tehdä töitä, se vaatii systemaattista työtä monella eri rintamalla. Varmuudella emme tule onnistumaan, jos emme suhtaudu vihapuheeseen haasteena, jota ratkaistaan useilla eri hallinnonaloilla ja päätöksenteon tasoilla.

Sini Korpinen

Sini Korpinen on helsinkiläinen feministi ja kaupunginvaltuutettu (kok.), joka tekee töitä viestintä- ja markkinointijohtajana. Hän kutsuu itseään vitsillä kolmekymppiseksi perheenäidiksi Koskelasta, vaikka ei siinä oikeastaan ole vitsiä ollenkaan.

Katso myös